Harrasta tässä.. ja nyt. Heinäkuussa -21

Pidä pää pinnalla ja hengitä.

On the road

Kaija Koo laulaa radiossa " jos sä meet ja jos sä tuut mä tuun sun kanssas" "Vain sydän tietää.."

Luova tauko on blogin osalta näköjään ohi. Mukavaa, että olet siinä lukemassa tätä. 

On ollut kesä -21 ja syksy -21 ja nyt on ihan uusi vuosi -22. On ollut ihan hyvää aikaa. Kukaan läheinen ei ole vakavasti sairastunut ja arki on rullannut sitä yhtä ja samaa. Sekin on ihan hyvä. 

Mattaharmaa. Se on välillä ollut tunne. Tasaista. Tavallista. 

Kilpisjärvi, värikuva.

Viimeksi kirjoittelin keväällä, kun kevätpurot solisi ja aurinko oli takaisin talven jälkeen. Tuntui hyvältä ja voimakkaalta. Vähän toiveikkaaltakin. Oli matkasuunnitelmia ulkomaille moottoripyörällä vihdoinkin taas.

Ei menty ulkomaille, mutta mentiin sitten kotimaassa. Ei ole sama, ei tunnu. Tuntuu sillälailla vähän vajaalta ja mattaharmaalta. Mennäänkö Mäntsälään vai merialpeille? Onko Suomussalmi uusi Stelvio? Otetaanko pullo punkkua Pugliasta vai tarjouksesta S-etukortilla Amarillosta? Perniössä vai Bellunossa? Come sta? Siis Suomi, tämä rakas kotimaa, on kaunis ja tarjoaa vaikka ja mitä, mutta..

Mutta jos ei lähde, ei voi palata. Se kai se juttu on.

Kerättiin heinäkuussa siis itsemme ja ajatuksemme. Pettymystä ei oikein päässyt piiloon ja harmittikin jälleen perutut ulkomaan laivat ja muutamat muut varaukset. Ei me kyllä kovin kauan ikänä hillota negatiivissa ajatuksissa, vaan tilanne todetaan ja tehdään se mitä voidaan ja hymyssä suin. Lomakin olisi tulossa ja jotain kuitenkin voidaan tehdä kotimaassa. Kivaa sekin olisi. Oli se.

Varasin Saanan juuresta meille majoituksen pariksi yöksi. Muuten ei sitten mitään varauksia tehtykään etukäteen. Vähän mietittiin, että josko sitten Norjan puolelle kuitenkin pääsisi, mikä korona-tilanne sitten olisikaan juuri sillä hetkellä. Teinkin sitten varauksen Skjervoy:n hotelliin. Ajatus oli päästä paattiin ja näkemään luontoa myös veneestä käsin. 

Hymyä huuleen vaikka tulee!

Pyörä pakattiin ja matkaa tehtiin tottuneesti, sääkin suosi ja fiilis oli kohdillaan. Ajeltiin Ouluun yöksi. Sikäli muuta siinä ei ole, mutta ollaan löydetty sieltä varsin kelvollinen intialainen ravintola ja rajoituksista huolimatta saatiin pöytä ja päästiin nautiskelemaan mausteisesta ja maukkaasta sapuskasta. Lomallahan tässä ollaan. 

Matkaa jatkeltiin ja Gessu veti menemään. Päätettiin ajaa Ylläkselle, kun sopiva hotelli tarjous löytyi Lapland Hotelsilta. Ihan ok paikka ja erittäin hyvä keittiö ja myös ylenpalttinen aamiainen jäivät mieleen parhaiten. Huoneen parvekkeelta nostin dronen ylös ja näkymät aina Ylläsjärveä myöten oli kohdillaan. 

Matkajuhta Ylläksen hotellin parkissa

Lopulta sitten saavuttiin Saanan juureen Kilpisjärvelle. Sillä lailla se (siis joku on onnistunut) on aikanaan onnistuttu ryssimään tuo rajanveto tuolla kolkalla Suomea. Olisihan sen nyt voinut meillekin antaa muutaman vuonon ja vuoren. Niin oli makeat näkymät, kun saavuttiin. Sitä ei voinut olla vähän kateellisena ajattelematta, että kukas nämä rajavedot on aikanaan tänne vedellyt, kun suomeen saakka ei herkkua riittänyt. Ja toisaalta tämähän on saamelaisten lappia, ja meidän rajat on nyt lähinnä heidän mailleen aikoinaan vedettyjä viivoja.

Tilantunne pohjoisessa on valloittava

Hillalätty ja kahvi kodassa. Ai että.

Meni tosi hyvin ja kesä oli ollut lämmin, jopa ennätyshelteinen. Paitsi, että nyt oli 5 astetta plussan puolella ja tuuli sekä tietysti vähän satoi. Sellaista lapin tihkua. Oli vähän naurussa pitelemistä, kun piti ajoasun alusasua pitää, että sai oltua heinäkuisessa kesässä. Meitä ei oikeastaan haitannut, sillä ravintolan ruoka oli kelvollista, sieltä sai viiniä ja paikassa oli myös mukava ja lämmin lounge-tila missä oli aterian päälle mukava juoda kahvia(konjakkia) ja rauhoittua lomatunnelmiin. Oli se silti aika huvittavaa katsoa mm. paikalle teltoilla majoittautuneita Italialaisia. Lähes paniikinomaisia liikkeitä ja noitumista. Ei ilmeisesti oltu ihan varauduttu Suomen monipuoliseen kesään. Buongiorno vaan heillekin.

Hetken antoi tuuli periksi ja kopterilla uskalsi nousta. Kilpisjärven mahtava Saana.

Majapaikkana toimi Kilpisjärven Retkeilykeskus. Heille myös pikku plus merkki. Olin pyytänyt huoneeseen vaimolle pikku ylläripylläriksi pullon kylmää rosé:ta ja siellähän se oli kylmässä ja viinilasitkin löytyi. Paikka on ihan keidas keskellä karua luontoa.

No meillekin kävi varsin selväksi, ettei nyt Norjaan jäämeren rantaan ollut mitään asiaa. YR.no sovellus antoi kolme eri varoitusta Skjevoy:n alueelle maanvyörymästä ja mm. tulvista varoiteltiin ihan eri värisin kolmioin. Todettiin, että vaikka sinne päästäisiin, ei olisi mitään takeita siitä milloin päästäisiin takaisin. No go. Pikkaisen sekoitti suunnitelmia, mutta toisaalta ei mitään hätää. Ajeltiin sitten alas etelään muita reittejä. Käytiin mm. Levillä tankkaamassa ja piipahdettiin ylhäällä katselemassa maisemat. Nehän on hienot. 

Kun Lightroom lähtee käsistä, niin jälki on tämän näköistä.

Mainitsemisen arvoinen löytö oli Rokuan kansallispuisto ja sieltä löytyikin myös hotelli. Hotelli on ehkä vähän kuntoutuslaitoksen oloinen ja paikoin vaikuttaa ehkä enemmän avovankilalta kuin vapaa-ajan viettopaikalta. Siltikin ympäröivä luonto kyllä kuittaa kaiken tuon vähän neuvostoliittolaisen fiiliksen. Kylpyläkin on, pieni mutta kuitenkin. Ihan toimiva. Jos nyt jotain voisi toivoa hotellista niin ruokapuolelle pitäisi tehdä aika iso steppi eteenpäin, jotta menisi niin sanotusti "täydestä". Hinnoittelu on kuitenkin aivan samalla tasolla muiden hotelli-kylpylöiden kanssa. Henkilökunta on ystävällistä ja mahdollisuuksia olisi aika paljon parempaankin. 

Rokualla kuntoiltiin ja nautiskeltiin luonnosta. Tänne varmaan palattaisiin vielä.

Ajeltiin Rokualta kotiin ja todettiin, että kun on iso Gessu alla niin ei mikään säätila tai muukaan tunnu haittaavan menoa. Iso BMW on nyt ollut viisi kesää alla. Vaikea on kuvitella vaihtavansa johonkin toiseen pyörään. Tosin niitä toisia pyöriä voisi olla kyllä..

Kesäreissu vaimon kanssa oli valmis. On aika tärkeää saada sitä aikuisten leikkiaikaa sen oman puolison kanssa aina silloin tällöin. Tykkään.

3500km ja muutama itikka. Huippulaite.

Voi hyvin. Kiitos, kun luet (epäsäännöllisesti päivittyvää) blogiani.

Kotimaan katsaus - tosi on

Mistä täältä pääsee pois? Kysyi Kummeli tv:ssa aikoinaan..

Laitakari, Luvia

On kai tullut selväksi, että aika huonolta tai ainakin epävarmalta näyttää ulkomaan mp-reissut kesälle -21. Se kyllä vähän ahdistaa, pakko sanoa se ääneen. Me olemme tehneet ulkomaan reissuvarauksia ja suunnitelmia, siitä lähtökohdasta, että kaikki käy hyvin. Moni tutuista motoristeista jaksaa kannustaa, että Suomessa on paljon nähtävää ja, että kyllä kotimaa voittaa muut maat mennen tullen. Naah.. Olen kyllä samaa mieltä siitä, että kotimaassa on paljon nähtävää ja, että rakas Suomi tarjoaa paljon myös motoristille. Kyse ei nyt ole siitä. Taudin nimi tässä kohtaa on matkakuume ja siihen ainoa lääke on mennä kauas, että näkee lähelle. Tähän ei ole rokotusta. Olen riskiryhmää.

Tarkoitus ei ole valittaa turhanpäiväistä. Maailmassa on monia maita missä tilanne on oikeasti todella heikko ja ihmisillä kaikki fokus on selviytymisessä. Siinä rinnalla ei motoristin matkakuume ole ehkä ihan määrämittainen asia aprikoitavaksi. Mutta toisaalta tämä minun oma blogini on nyt sitä motorisimia pullollaan niin kai tätä asiaa voin käsitellä ilman, että pitää kontekstia laajentaa ihan kaikkeen. Pysytään siis prätkäjätkän hiekkalaatikolla ja sillä siisti.

Kausi avattu

Kausi aukesi 28.2, kun kelit täällä Satakunnassa antoivat myöden. Koskaan ennen en ole avannut kautta helmikuussa. Sen jälkeen tietysti luntakin tuli, mutta joka tapauksessa kausi oli avattu. Kyllähän se tuntuu aina talven jälkeen mahtavalta päästä taas oman prätkän selkään ja aistimaan maailmaa kaikilla sensoreilla. Oli sitä taas odotettu. Mitään merkillistä ei luonnollisesti ajamisen taholta ole tähän mennessä juuri ehtinyt tapahtua. Myös mr. 2.0 avasi oman kautensa ja Gilera saa taas käskyä :-)

Muistatko kun itse olit 15v. ja mopo alla?

Eka tuhat kilsaa on tullut tälle kaudelle täyteen ihan ns. lähiajossa. Sen siitä saa, kun antaa itselleen luvan päästellä menemään talven jälkeen. Tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta. Pääsee tekemään sitä mikä on itselle ehkä se tärkein harrastus ja tapa rentoutua.

Satama, Ryssäntorni, Pori

Näin keväällä, kun maasto on vielä talven jälkeen karua ja kukinnot antavat odottaa itseään, on makeaa päästellä menemään metsäautoteillä. Joet melkein tulvivat ja luonto on siirtymässä kaudesta toiseen. On isommallakin matkaenskalla paikka nautiskella luonnon näytelmästä ja jäiden muuntumisesta vedeksi. Tämä kai on sitä parasta paikallista. 

Nautiskellaan me prätkistämme ja luonnosta. Pidetään mieli positiivisena. Motoristit moikkaa aina. Muistetaan pitää kortti taskussa ja itsemme poissa tilastoista. 

Kai voisi Mauno Koiviston ajatuksella painaa eteenpäin. "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin" 

Kiitos, että luet blogiani.

Voi hyvin.

Jussi

San Vito di Cadore - Pohjois-Italian helmiä vol. 2.

Italiassa.

Tähän näkymään en minä kyllästy

Vuoren seinään paistuu punainen ilta-aurinko. 

Alhaalta kadulta kuuluu nopeatempoista puheensorinaa ja 2-tahti vespaan kimakka ääni. Olen Italiassa ja olo on taas levollinen.

Taasen kerran matkalla oltiin ja päädyimme lähelle Cortina d´Ampezzoa olevaan kylään. Paikan nimi on San Vito di Cadore ja sieltä on matkaa Cortinaan noin vartin ajo. Tähän pieneen kylään päädyttiin kahdesta syystä. Hotelli minkä löysimme oli hotellin lisäksi konditoria ja heiltä löytyi myös Olympiahistoriaa Cortinan kisoista 1956. Toinen syy oli sijainti. Pieni kylä vuorten syleilyssä ja kuitenkin riittävästi palveluita parin yön viipymiseen.

Gessu parkissa ja me viilentymässä

San Vito di Cadoressa ei sinällään ole mitään merkillistä nähtävää tai muutakaan ihmeellistä. Se on pieni yhteisö Bellunon kunnassa Veneton alueella. Hotelli sen sijaan missä viivyimme oli herran jestas sentään melkoinen paikka. Kurkkaa tästä Hotelli, ja jos joskus mahdollista poiketa, niin sano itsellesi kyllä.

Aamiaisen jälkeen jaksaa pitkälle ennen lounasta.

Motoristi-minä on näissä paikoissa, koska reitit ja tiet. Koska missään muualla en ole päässyt nauttimaan ajamisesta samalla tavalla, kuin esimerkiksi dolomiittisilla Alpeilla. Jos haluat niin voit linkistä Web cam Passo Giaulle kurkata lähialueen maisemat. Varoitus taasen, saattaa aiheuttaa vaarallisen määrän matkakuumetta ja rahanmenoa.

Passo Falzarego, tarjoaa ajettavaa hyväkuntoista tietä ja on helppo. Matkan varrella on mahdollisuuksia lounastaa ylhäällä ja pysähdellä kahville siellä täällä. Erittäin iso suositus. Menee tämäkin hyvin millä tahansa matkapyörällä tai kyykyllä, kuten oikeastaan kaikki ns. nimi passot. Asia muuttuu, kun mennään vanhoille postiteille tai muuten pois päällysteeltä. Silloin on syytä tietää mitä on tekemässä ja valmistautua etukäteen.

Passo Giau sen sijaan jostain syystä vähän vähemmällä liikenteellä oleva mahtava ajettava missä pääsee 2555m korkeuteen saakka. Tämä tuo sitten takaisin Cortinaan, jos nämä passot ajaa myötäpäivään San Vitosta käsin.

Me tykätään pysähdellä katselemaan luontoa. 

Möllöttämisestä ja menemisestä.

Sitä vaan meinaan, että kyllä kannattaa rohkaista mielensä ja mennä. Aina kannattaa mennä. Sen on saanut huomata tässä vuosien varrella, että harvoin jos milloinkaan on tullut jälkikäteen harmiteltua jotain koukkua matkalla. Sitä, kun ainakin meikäläisen usein reissun päällä tulee mietittyä, että kannattaako jonnekin poiketa ja käydä katsomassa joku eri reitti. Kyllä kannattaa. Seikkailu virkistää. 

Joskus homma haukkaa vähän sitä itseään, mutta niistäkin reissuista on jäänyt sitten mukavat muistot. Kerran oltiin Varsovassa ja sielläkin meinattiin jättää menemättä yhteen kuppilaan. No mentiin. Sitä perua on hyvä ystävyys erään puolalaisen herran kanssa edelleen voimissaan. Silloinkin kannatti. 

Näistä nauttii

Toiset viisaat miettii just nyt tätä kirjoittaessani Arkadianmäellä liikkumiskieltoja tai kieltojen estämisiä. Niitä ja näitä. Tuntuu, ettei iso kuva ole oikein kenelläkään räpylässä. Vain aidolla yhteistyöllä tämä maa on ennenkin mennyt karikoista läpi, niin kai meidän nytkin pitäisi. Ensi kesän reissuja on vähän suunniteltu ja se suunnittelukin on tuonut hyvää tuuletusta päähän. 

Suunnittele sinäkin, joskus vielä päästään. 

Pakko.

Voi hyvin.

Kiitos kun luet blogiani.

Jussi

Kotkanpesä - pesärauhaa rikkomatta

Perille vie mitä kaunein mutkatie, sitä tosin pääsee kokemaan vain bussin kyydissä. Kauneus matkalla hymyilyttää, perillä kyllä hiljentyy.

Huvila ja Huussi a´la Hullu-Aatu 

Eräällä euroopan matkalla päätettiin haluta nähdä Das Kehlsteinhaus, eli kotkanpesä. Sitä kai voisi myös kutsua hullu-Aatun kesämökiksi. Tiedä sitten, että mistä ihmeestä on saanut ajatus alkunsa juurikin tuonne mökin rakentamisesta, mutta pisteet on annettava sijainnille. Etuovi.com:ssa tämä ei olisi lähellä palveluita, eikä julkisia eikä muita. Luonto on lähellä.

1937 valmistunut Kotkanpesä on Martin Bromannin pikku ylläripylläri-lahja Hitlerille hänen 50v syntymäpäivänään. Paikka sijaitsee aivan Saksan eteläosassa niin lähellä Itävallan rajaa, että sieltä hyvin rajan yli näkee.  Tarina kertoo, että Hitler ei tuolla kovin paljonkaan aikaa viettänyt ja itse asiassa kärsi korkean paikan kammosta, joten vähän meni ohi lahja..

Oltiin tätä visiittiä ajateltu monta kertaa, että pitäiskö käydä vai jätetäänkö käymättä. Sitten uteliaisuus voitti ja laitettiin paikka osumaan reitille. Kannatti. Tuli silti osittain vähän oudot fiilikset.

Työvoimapulaa ei ollut. Työturvallisuus ei liene ollut keihään kärkenä.

Olimme seikkailleet pitkin poikin eurooppaa ja alppeja jälleen kerran ja sitten tuli tämä päätös. Nyt sinne Kehlsteinhaus:lle mennään käymään ja katsotaan se paikka pois kuleksimasta. Olin katsellut säätiedotuksia melko tarkkaan etukäteen tätä ajatellen. Kuten muuallakin korkealla vuoristossa, ei hommasta oikein saa mitään irti, jos sää äityy kovin huonoksi ja näkyvyys on luokkaa peruna. No nyt näytti hyvältä, sinne siis. Matkasimme paikan päälle Itävallasta. Kun maisemat ja tiet ovat jatkuvasti aivan huippua, ei sieltä malttaisi millään lähteä pois. Tosin takaisin pohjoiseenpäin on mukavampi ajella, kun ottaa myös paluumatkalle nähtäviä kohteita. Sillä lailla ainakin me olemme välttyneet siltä "tämä oli tässä" kokemukselta ennen Ruotsin- tai Tallinnan lauttaa.

Kotkanpesä kartalla. Kehlsteinhaus, 83471 Berchtesgaden, Saksa

Kun kohdetta ympäröi muutaman sadan kilometrin säteellä kaikki "herkut" mitä motoristi voi toivoa, on välillä vaikea perustella, että miksi täältä nyt pitää mennä jonnekin muualle. 

Tuosta tunnelin perälle ja hissillä loput ylös.

Maisemat ylhäällä ovat kovin kauniit. Tuntuu oudolta, että yksi lähihistorian hirviöistä on täällä katsellut samoja maisemia ja varmaankin nauttinut niistä myös. En tiedä mitä itse hullu-Aatu on miettinyt, mutta varmaankin on voimansa tunnossa ollut tuolloin 1937 vielä. Onneksi sekin sekoilu sai sentään loppunsa. Liian myöhään, mutta silti. Itselleni ei tullut fiilistä lähteä valtaamaan muuta eurooppaa vaikka kauas näkymää riitti.

Kyllä tuolla kannattaa käydä, jos matka on muutenkin menossa ohi. Alhaalla mistä bussit ylös lähtee on ihan hieno museo ja kiva kahvila. Kahvila löytyy myös ylhäältä. 

Sellaisena erikoisuutena voin kertoa, että kun alhaalla ostat lipun ylös on siinä samalla osattava kertoa, että millä bussilla tulet alas. Eli kuinka kauan aioit aikaa ylhäällä viettää. Näin saksalaisella tarkkuudella osaavat mitoittaa oikein, eikä kukaan jää ylös vuorelle illan päätteeksi. Sanoisin, että kaksi tuntia riittää, ellei nyt sitten ihan ala oikein hieromaan.

Paljon historiaa.

Tämä siis nopeana vinkkinä kohteesta. Alhaalla prätkille on omat p-ruudut ja saavat kyllä siinä olla ihan rauhassa. Mainitsemisen arvoinen on kyllä myös bussilla ylös meno. Tottakai olisi kiva mennä omalla prätkällä, mutta kun huomioi tienlaadu ja turistimäärät on tuo yhteiskuljetus ihan oikea ratkaisu.

Tarkempaa tietoa on saatavilla vaikka mistä, mutta täältä mm. on saatavilla ihan hyvä katsaus. Linkki: Kotkanpesä 

Kiitos kun luet blogiani.

Voi hyvin

Jussi

Grossglockner, Itävalta

Itävallan "the place to visit" motoristille. Hochalpenstraße.

Grüß Gott vaan sullekin, mietin mielessäni tajutessani, että jälleen kerran matka ylös huipulle jäisi tekemättä. Samaan aikaan oli niin hauskaa, että naurettiin vedet silmissä. Vettä satoi alhaalla laaksossa ja lunta ylhäällä vuorella, kuinkas muutenkaan.

Itävallasta on aikanaan aika kauan sitten meidän alppi-retket alkaneet. Se on varmaankin juuri siksi jotenkin erityisasemassa ja sinne on palattu monen monta kertaa moottoripyörämatkoillamme. Minä olen siellä myös työmatkoilla ollut, mutta se nyt on sitten ihan eri stooria se. Itävalta on meille ollut se aivan ensimmäinen kosketus alppiteihin ja niihin huikaiseviin maisemiin. Muistan hyvin sen tunteen, kun etelä-Saksa jäi taakse ja alpit alkoivat todella näkymään. Tunne oli ensimmäisellä kerralla huikaiseva ja varmaankin sitä kuuluisaa rakkautta ensi silmäyksellä. Niin ihmeelliseltä nuo vuoret luonnossa näyttivät. Aluksi oli ehkä vähän pelon sekainen kunnioituskin mielenpäällä. Tuonneko prätkällä? Minäkö?

Itävalta tarjoaa motoristille lähes kaiken mahdollisen, mitä voi toivoa. Tämä nyt on vähän kieli poskessa sanottu, mistä minä tiedän mitä muut motoristit toivovat? En tiedäkään, mutta ajatus perustuu lähinnä siihen, miten paljon prätkiä voi kesäaikaan Itävallassa nähdä. No sekin, että mikä on paljon on niin kovin suhteellista. Minä katson asiaa täältä suomalaisen motoristin visiirin takaa ja nuijin päätöksen pöytään, paljon on!

Tiemaksuja ja tulleja. Vignettejä.

Me olemme olleet Itävallassa varmaankin ainakin kymmenellä eri reissulla. Maassa viehättää ehkä kauniin luonnon lisäksi se, että kaikki toimii. Toimii paremmin kuin monessa muussa maassa. Toimii paremmin, kuin Suomessa. Jopa ulkomaalaiselle. Se hämmästytti. 

Voin kertoa lyhyesti. "Ääni muutettu", kerran jouduttiin käyttämään lääkäripalveluita matkalla Itävallassa. Homma meni jotakuin näin. Majatalon isäntä oli pyynnöstäni varannut ajan pikkukaupungin lääkärille seuraavalle aamulle. Kohteessa aamulla: "Hei, onko teillä eu-kelakorttia?" - "Hei, on meillä" -" Hienoa, voisitko mennä antamaan labranäytteen nyt heti" - "Oho, nopeaa, kyllä voin"... noin kuusi minuuttia myöhemmin.. -"Lääkäri on nyt valmis ottamaan vastaan". - "Oho, ok eh.. kiitos" Lääkäristä tultiin ulos noin seitsemän minuuttia myöhemmin. Lääkäri totesi homman. Antoi käteen lääkkeet ja ohjeet ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Lasku meni suoraan Suomeen Kelalle. Ei siis edes apteekkia pitänyt alkaa etsiä. Ei maksanut mitään. Kesti yhteensä n. 18,48 minuuttia.. Siitä mallia, mietippä omalle kohalles. Meillä matka jatkui ja oireet oli poissa. Grüß Gott.

Grossglockner on paikka missä vuorista kiinnostunut ja mutkateistä nauttiva motoristi haluaa käydä. Paikka on varsinainen turistirysä, eikä sitä pidä säikähtää. Niin kauniit vuoret ja ikijää kiinnostavat aika montaa meistä. Se ei varsinaisesti ole myöskään mikään ongelma. Tie perille on hyvä ja harva siellä haluaa vetää "polvi maassa" vaan pää pyörii maisemia ja seuraavaa mutkaa katsellessa. Tällä kohtaa Alppeja vuoret ovat teräviä muodoltaan ja varsinkin aamu- ja iltaauringossa, kun valo nousee tai laskee vuorien rinteitä pitkin ne ovat kauneimmillaan. Minussa asuva harrastelija-valokuvaaja on näistä valoista aivan innoissaan joka ikinen kerta. Useamman kerran olen noussut ylös ennen kukonlaulua valokuvaamaan luontoa ja vuoria juurikin tuon maagisen aamun valon vuoksi. No aamujen valo on joka paikassa hieno, mutta kai tuo ympäristö saa sykettä ylös sitten vielä enemmän. 

Valo.

Tutustu tästä Hochalpenstraße sivustoon. Varoitus kuitenkin, saattaa aiheuttaa sekavia matkakuumeen omaisia tunteita ja kaukokaipuuta sekä rahanmenoa..

Itävalta on sinällään muutenkin mainio paikka ajella moottoripyörää. Jos haluaa edetä nopeasti, löytyy siihen erinomaiset moottoritiet. Kunhan muistaa maksaa vigneten, niin muuten ei juuri tarvitse kuvetta kaivaa. Joitakin tunneleita on, missä peritään erikseen maksua ja mm. Brennerön sola maksaa erikseen. Minusta nämä maksut on helppo ymmärtää, kun paikan päällä katselee sitä minkä ponnistuksen niiden rakentaminen on vaatinut. Ja onhan se ihan oikein ottaa turistiltakin pieni maksu, jos näitä heidän teitä haluaa käyttää. Laitan tähän linkin, mistä aika hyvin pystyy katselemaan eri maksuja pitkin eurooppaa. Maksut Esimerkkinä vaikkapa Itävallan 10 päivän mp-vignette 5,5€ tai Sveitsin 40€, mikä pitää maksaa vaikka ajaisit yhden päivän. Maassa maan tavalla.. 

Osta se vignette.

Jotkuthan tekevät ihan taidetta siitä, miten näitä maksuja voi reittisunnittelulla kiertää. Useinhan parhaat ajopätkät todellakaan eivät ole näillä moottoriteillä, mutta joskus matkaa pitää tehdä hyvällä keskituntinopeudella ja silloin sen muutaman euron maksaa mielellään. Mutkapätkää ja passoteitä löytyy maasta uskomaton määrä. Niistä muista sitten joskus toisten.

Siellä se tie vie Grossglocknerille

Takaisin Grossglocknerille. Luonto määrää, sen saa motoristi huomata aina silloin tällöin. Me olemme huomanneet ja saaneet osamme, uskoisin. Taisi olla kolmas tai neljäs yritys, kunnes me onnistuimme pääsemään ylös vuorelle. Aina muuten oli keliolosuhde muuttunut viime hetkellä huonoksi ja setämies vuoren alla laaksossa laskee puomin alas ja toitottaa vain Schnee Schnee.. Eli lunta tulee eivätkä he päästä motoristeja eteenpäin. 

Minä itte ihan alppipäissäni eräällä reissulla Grossglocknerilla.

Tämä on värikuva. Ikijää.

Alhaalla ei tiedä mikä ylhäällä odottaa. Punainen palaa

Tässä voisi kokemuksesta sanoa, että Itävallan alpit ovat motoristille parhaimmillaan heinäkuun ja lokakuun välillä. Esimerkiksi kesäkuun alku on hyvin usein erittäin epävaikaista aikaa säiden suhteen ja vettä tulee paljon tai tosi paljon. Vuorilla ei juuri ole näkemistä, silloin kun sää on huono. En nyt tiedä onko se niin vaarallista huonossa säässä järki päässä ajettuna, mutta idea on kateissa, kun maisemat eivät näy ja mutkat pitää ottaa erityisellä varovaisuudella. On kokemusta tästäkin. Grossglockenerilla on hyvä mahdollisuus syödä vaikka lounas ravintolassa ja lähettää postikortti kavereille. Turreja varten on krääsää vähintäänkin tarpeeksi ja motoristeille niitä iankaikkisia tarroja. Kiva mesta ja olemme sittemmin käyneet vuorella montakin kertaa, ihan vain vaikka lounaalla ja sitten tultu takaisin alppimajoitukseemme. Siitä tulee helposti muutaman tunnin keikka ja teihin ei kyllä pääse kyllästymään.

Edelleen liputan tämän Iselsbergerhofin  nimeen. Perinteistä. Yksinkertaista. Ystävällistä. Itävaltalaista. Mp:n pesu ja huoltomahdollisuus. Apua jos haluaa. Loistava sijainti alppimotoristille. Alhaalla Lienzissä osaavaa mp-huoltoa ja rengaspalvelua. ym... En ole kaupalllisessa yhteistyössä, mutta tykätään ja meille paikka on kuin kesämökki Itävallan alpeilla. Sano Jussilta terveisiä Seppille, jos menet käymään.

Moottoripyöräily on tunnetta. Itävallan alpeilla tunnetta on ja paljon. Paljon on tässä asiassa hyvä.

Kiitos, että luet blogiani

Voi hyvin.

Jussi

Montenegrossa moottoripyörällä

 Kotor, Montenegro

Tuntui, että ollaan todella kaukana kotoa. Metsäpalojen savunhaju tuntui nenässä ja Kotorinlahti oli peilityyni.

Oltiin taitettu matkaa jo hyvä tovi, ja määränpääksi asetettu Montenegro alkoi häämöttää. Oli heinäkuu ja noille leveysasteille, jos tuolloin menee on lämmintä siedettävä ja sen kanssa on osattava olla. Sinällään kelit olivat olleet mainiot ja parempaa ei olisikaan voinut motoristi toivoa. Se, että iltapäivän aikana paikalliset vetävät siestan kehiin, on aivan oikein ja perusteltua. Sen oppi hyvin ymmärtämään, kun lämpömittari alkoi näyttämään nelosella alkavia lukemia varjossa. Maassa maan tavalla tai... Sen voi kyllä silti sanoa, että kotimainen musta Rukka ei ole voittajan veto. :-)

Kotor on täynnä historiaa ja aika monipolvista sellaista. Sanotaan, että Kotor on yksi vanhimmista tiedossa olevista kaupungeista. Ensimmäiset tiedot kaupungista ulottovat vuoteen 168eKr. Kuten niin monessa muussakin paikassa ovat roomalaiset antaneet omat vaikutteensa ja myös Ottomaanit ovat paikalla mellastaneet aikanaan. Varmaankin keskeistä on ollut hyvä meriyhteys ja suojaisa lahti. Kaupungissa kulkiessa huomio kiinnittyy kapeisiin katuihin ja erittäin vanhoihin rakennuksiin. Joidenkin tietojen mukaan vanhassa kaupungissa asuu noin viisi tuhatta ihmistä. Alue on osin asuinkäytössä ja osin sitten varustettu normaalilla turisti-terasseilla ja ravintoloilla. Hintataso on ihan kohtuu matala, vaikka paikallisesti vertaillen on hinnat pilvissä. Meno ja meininki on ihan rentoa ja mukavaa ja paikanpäällä saa pari kolme päivää kulumaan ihan mainiosti. Jos joskus mentäisiin uudelleen niin mentäisiin varmaan syyskuussa, voisi päiväajasta saada vähän enemmän irti. Nyt se meni virkistysjuomia juodessa ja varjossa vilvotellessa.

 

Mielenkiintoista ja kivaa nähtävää ovat muinaiset rauniot, jotka ovat Kotorin vanhan kaupungin keskustassa ja aivan käsin kosketeltavia. Kuten arvata saattaa ovat nuo kovia merenkävijöitä ja meri-museo Kotorin vanhassa kaupungissa on kyllä ehdottomasti vierailun arvoinen. Kyrilisten kirjamien osaaminen auttaa tuollakin merkittävästi, minulla niistä ei ole mitään käsitystä. 

Merimuseo sijaitsee keskellä vanhaa kaupunkia. 

Kotorissa ei ole havaittavissa juurikaan mitään merkkejä Jugoslavian Titon ajasta, tai Balkanin sodasta -90 luvun puolivälistä. Väestökin on sujuvasti sekaisin serberjä, montenegrolaisia ja kroaatteja. Rauha vallitsee ja paikka on (oli ennen koronaa) myös turistien suosiossa juurikin historiansa vuoksi. Merenlahdella näkyi kaksin kappalein todella valtavan kokoisia loistoristeilijöitä. Aika kuhina näytti lahdella olevan, kun lemmenlaivan väkeä kuskattiin maihin ja takaisin. Melko kaukaiselta tuntui kommunismin kurimus, kun tuota toimintaa rannalta katselin.

Loistoristeilijöitä näkyi paljon.

Motoristille Montenegro tarjoaa ihan sitä samaa, kuin Serbia ja Kroatia. Vuoriston tiet ovat kunnoltaan hyvin vaihtelevia, mutta ainakaan me emme löytäneet mitään kovin huonoa ajettavaa. Siellä on mukava mutkia päästellä ja liikenteen määrä on vähäistä. 

Meidän reissulla ajeltiin myös metsäpaloalueen läpi ja pakko sanoa, että melko karua on jälki, kun tuli on työnsä luonnossa tehnyt. Maaseutu on paikoin hyvinkin alkeellista eikä mistään tehotuotannosta ole huolta. Karua ja kaunista voisi tiivistää.

Me saavuimme Montenegron rajalle Bosnia ja Hertsegovinasta ja mitään muuta eivät halunneet nähdä passien lisäksi. Kovin sujuvaksi toimintaa ei voi kehua, lienee rajavirkailijalla ollut kevyt kohmelo päällä. Naamasta päätellen. Niinhän meillä kaikilla joskus.

Osapuilleen käymisen arvoinen paikka, missä historia huokuu joka paikassa. Toisaalta perus turistirysä meiningiltä ei paikoin voi välttyä, se nyt vain pitää hyväksyä. Alue, kuten koko maakin on perin pieni. Jos olisimme jatkaneet pienen heiton etelään, olisimme löytäneet itsemme Albanian vastaiselta rajalta. Tällä kertaa oli kuitenkin aika suunnata takaisin pohjoiseen.

Startti pohjoiseen ajoitettiin heräämällä ennen kukonlaulua ja olimme liikkeellä jo viiden jälkeen. Kaikessa hiljaisuudessa kiersimme Kotorinlahden ja tulimme takaisin lautalla. Oli aika maaginen tunnelma, kun koko pieni merenrantakaupunki nukkui ja liikkeellä ei ollut ketään muita. Nämä tällaiset asiat jää mieleen. Ja aiheuttaa kroonista kaukokaipuuta.

Joskus taas päästään.

Kiitos kun luet blogiani.

Voi hyvin.

Jussi