Passo dello Stelvio

Passo dello Stelvio
Ekaa kertaa Stelviolla 2012

sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Kotimaan katsaus - tosi on

Mistä täältä pääsee pois? Kysyi Kummeli tv:ssa aikoinaan..


Laitakari, Luvia

On kai tullut selväksi, että aika huonolta tai ainakin epävarmalta näyttää ulkomaan mp-reissut kesälle -21. Se kyllä vähän ahdistaa, pakko sanoa se ääneen. Me olemme tehneet ulkomaan reissuvarauksia ja suunnitelmia, siitä lähtökohdasta, että kaikki käy hyvin. Moni tutuista motoristeista jaksaa kannustaa, että Suomessa on paljon nähtävää ja, että kyllä kotimaa voittaa muut maat mennen tullen. Naah.. Olen kyllä samaa mieltä siitä, että kotimaassa on paljon nähtävää ja, että rakas Suomi tarjoaa paljon myös motoristille. Kyse ei nyt ole siitä. Taudin nimi tässä kohtaa on matkakuume ja siihen ainoa lääke on mennä kauas, että näkee lähelle. Tähän ei ole rokotusta. Olen riskiryhmää.

Tarkoitus ei ole valittaa turhanpäiväistä. Maailmassa on monia maita missä tilanne on oikeasti todella heikko ja ihmisillä kaikki fokus on selviytymisessä. Siinä rinnalla ei motoristin matkakuume ole ehkä ihan määrämittainen asia aprikoitavaksi. Mutta toisaalta tämä minun oma blogini on nyt sitä motorisimia pullollaan niin kai tätä asiaa voin käsitellä ilman, että pitää kontekstia laajentaa ihan kaikkeen. Pysytään siis prätkäjätkän hiekkalaatikolla ja sillä siisti.

Kausi avattu


Kausi aukesi 28.2, kun kelit täällä Satakunnassa antoivat myöden. Koskaan ennen en ole avannut kautta helmikuussa. Sen jälkeen tietysti luntakin tuli, mutta joka tapauksessa kausi oli avattu. Kyllähän se tuntuu aina talven jälkeen mahtavalta päästä taas oman prätkän selkään ja aistimaan maailmaa kaikilla sensoreilla. Oli sitä taas odotettu. Mitään merkillistä ei luonnollisesti ajamisen taholta ole tähän mennessä juuri ehtinyt tapahtua. Myös mr. 2.0 avasi oman kautensa ja Gilera saa taas käskyä :-)

Muistatko kun itse olit 15v. ja mopo alla?

Eka tuhat kilsaa on tullut tälle kaudelle täyteen ihan ns. lähiajossa. Sen siitä saa, kun antaa itselleen luvan päästellä menemään talven jälkeen. Tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta. Pääsee tekemään sitä mikä on itselle ehkä se tärkein harrastus ja tapa rentoutua.

Satama, Ryssäntorni, Pori

Näin keväällä, kun maasto on vielä talven jälkeen karua ja kukinnot antavat odottaa itseään, on makeaa päästellä menemään metsäautoteillä. Joet melkein tulvivat ja luonto on siirtymässä kaudesta toiseen. On isommallakin matkaenskalla paikka nautiskella luonnon näytelmästä ja jäiden muuntumisesta vedeksi. Tämä kai on sitä parasta paikallista. 




Nautiskellaan me prätkistämme ja luonnosta. Pidetään mieli positiivisena. Motoristit moikkaa aina. Muistetaan pitää kortti taskussa ja itsemme poissa tilastoista. 

Kai voisi Mauno Koiviston ajatuksella painaa eteenpäin. "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin" 

Kiitos, että luet blogiani.

Voi hyvin.

Jussi

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

San Vito di Cadore - Pohjois-Italian helmiä vol. 2.

Italiassa.

Tähän näkymään en minä kyllästy

Vuoren seinään paistuu punainen ilta-aurinko. 

Alhaalta kadulta kuuluu nopeatempoista puheensorinaa ja 2-tahti vespaan kimakka ääni. Olen Italiassa ja olo on taas levollinen.


Taasen kerran matkalla oltiin ja päädyimme lähelle Cortina d´Ampezzoa olevaan kylään. Paikan nimi on San Vito di Cadore ja sieltä on matkaa Cortinaan noin vartin ajo. Tähän pieneen kylään päädyttiin kahdesta syystä. Hotelli minkä löysimme oli hotellin lisäksi konditoria ja heiltä löytyi myös Olympiahistoriaa Cortinan kisoista 1956. Toinen syy oli sijainti. Pieni kylä vuorten syleilyssä ja kuitenkin riittävästi palveluita parin yön viipymiseen.

Gessu parkissa ja me viilentymässä

San Vito di Cadoressa ei sinällään ole mitään merkillistä nähtävää tai muutakaan ihmeellistä. Se on pieni yhteisö Bellunon kunnassa Veneton alueella. Hotelli sen sijaan missä viivyimme oli herran jestas sentään melkoinen paikka. Kurkkaa tästä Hotelli, ja jos joskus mahdollista poiketa, niin sano itsellesi kyllä.

Aamiaisen jälkeen jaksaa pitkälle ennen lounasta.




Motoristi-minä on näissä paikoissa, koska reitit ja tiet. Koska missään muualla en ole päässyt nauttimaan ajamisesta samalla tavalla, kuin esimerkiksi dolomiittisilla Alpeilla. Jos haluat niin voit linkistä Web cam Passo Giaulle kurkata lähialueen maisemat. Varoitus taasen, saattaa aiheuttaa vaarallisen määrän matkakuumetta ja rahanmenoa.

Passo Falzarego, tarjoaa ajettavaa hyväkuntoista tietä ja on helppo. Matkan varrella on mahdollisuuksia lounastaa ylhäällä ja pysähdellä kahville siellä täällä. Erittäin iso suositus. Menee tämäkin hyvin millä tahansa matkapyörällä tai kyykyllä, kuten oikeastaan kaikki ns. nimi passot. Asia muuttuu, kun mennään vanhoille postiteille tai muuten pois päällysteeltä. Silloin on syytä tietää mitä on tekemässä ja valmistautua etukäteen.

Passo Giau sen sijaan jostain syystä vähän vähemmällä liikenteellä oleva mahtava ajettava missä pääsee 2555m korkeuteen saakka. Tämä tuo sitten takaisin Cortinaan, jos nämä passot ajaa myötäpäivään San Vitosta käsin.
Me tykätään pysähdellä katselemaan luontoa. 

Möllöttämisestä ja menemisestä.
Sitä vaan meinaan, että kyllä kannattaa rohkaista mielensä ja mennä. Aina kannattaa mennä. Sen on saanut huomata tässä vuosien varrella, että harvoin jos milloinkaan on tullut jälkikäteen harmiteltua jotain koukkua matkalla. Sitä, kun ainakin meikäläisen usein reissun päällä tulee mietittyä, että kannattaako jonnekin poiketa ja käydä katsomassa joku eri reitti. Kyllä kannattaa. Seikkailu virkistää. 
Joskus homma haukkaa vähän sitä itseään, mutta niistäkin reissuista on jäänyt sitten mukavat muistot. Kerran oltiin Varsovassa ja sielläkin meinattiin jättää menemättä yhteen kuppilaan. No mentiin. Sitä perua on hyvä ystävyys erään puolalaisen herran kanssa edelleen voimissaan. Silloinkin kannatti. 
Näistä nauttii


Toiset viisaat miettii just nyt tätä kirjoittaessani Arkadianmäellä liikkumiskieltoja tai kieltojen estämisiä. Niitä ja näitä. Tuntuu, ettei iso kuva ole oikein kenelläkään räpylässä. Vain aidolla yhteistyöllä tämä maa on ennenkin mennyt karikoista läpi, niin kai meidän nytkin pitäisi. Ensi kesän reissuja on vähän suunniteltu ja se suunnittelukin on tuonut hyvää tuuletusta päähän. 
Suunnittele sinäkin, joskus vielä päästään. 
Pakko.

Voi hyvin.

Kiitos kun luet blogiani.

Jussi

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Kotkanpesä - pesärauhaa rikkomatta

Perille vie mitä kaunein mutkatie, sitä tosin pääsee kokemaan vain bussin kyydissä. Kauneus matkalla hymyilyttää, perillä kyllä hiljentyy.
Huvila ja Huussi a´la Hullu-Aatu 

Eräällä euroopan matkalla päätettiin haluta nähdä Das Kehlsteinhaus, eli kotkanpesä. Sitä kai voisi myös kutsua hullu-Aatun kesämökiksi. Tiedä sitten, että mistä ihmeestä on saanut ajatus alkunsa juurikin tuonne mökin rakentamisesta, mutta pisteet on annettava sijainnille. Etuovi.com:ssa tämä ei olisi lähellä palveluita, eikä julkisia eikä muita. Luonto on lähellä.

1937 valmistunut Kotkanpesä on Martin Bromannin pikku ylläripylläri-lahja Hitlerille hänen 50v syntymäpäivänään. Paikka sijaitsee aivan Saksan eteläosassa niin lähellä Itävallan rajaa, että sieltä hyvin rajan yli näkee.  Tarina kertoo, että Hitler ei tuolla kovin paljonkaan aikaa viettänyt ja itse asiassa kärsi korkean paikan kammosta, joten vähän meni ohi lahja..

Oltiin tätä visiittiä ajateltu monta kertaa, että pitäiskö käydä vai jätetäänkö käymättä. Sitten uteliaisuus voitti ja laitettiin paikka osumaan reitille. Kannatti. Tuli silti osittain vähän oudot fiilikset.

Työvoimapulaa ei ollut. Työturvallisuus ei liene ollut keihään kärkenä.

Olimme seikkailleet pitkin poikin eurooppaa ja alppeja jälleen kerran ja sitten tuli tämä päätös. Nyt sinne Kehlsteinhaus:lle mennään käymään ja katsotaan se paikka pois kuleksimasta. Olin katsellut säätiedotuksia melko tarkkaan etukäteen tätä ajatellen. Kuten muuallakin korkealla vuoristossa, ei hommasta oikein saa mitään irti, jos sää äityy kovin huonoksi ja näkyvyys on luokkaa peruna. No nyt näytti hyvältä, sinne siis. Matkasimme paikan päälle Itävallasta. Kun maisemat ja tiet ovat jatkuvasti aivan huippua, ei sieltä malttaisi millään lähteä pois. Tosin takaisin pohjoiseenpäin on mukavampi ajella, kun ottaa myös paluumatkalle nähtäviä kohteita. Sillä lailla ainakin me olemme välttyneet siltä "tämä oli tässä" kokemukselta ennen Ruotsin- tai Tallinnan lauttaa.

Kotkanpesä kartalla. Kehlsteinhaus, 83471 Berchtesgaden, Saksa



Kun kohdetta ympäröi muutaman sadan kilometrin säteellä kaikki "herkut" mitä motoristi voi toivoa, on välillä vaikea perustella, että miksi täältä nyt pitää mennä jonnekin muualle. 

Tuosta tunnelin perälle ja hissillä loput ylös.



Maisemat ylhäällä ovat kovin kauniit. Tuntuu oudolta, että yksi lähihistorian hirviöistä on täällä katsellut samoja maisemia ja varmaankin nauttinut niistä myös. En tiedä mitä itse hullu-Aatu on miettinyt, mutta varmaankin on voimansa tunnossa ollut tuolloin 1937 vielä. Onneksi sekin sekoilu sai sentään loppunsa. Liian myöhään, mutta silti. Itselleni ei tullut fiilistä lähteä valtaamaan muuta eurooppaa vaikka kauas näkymää riitti.

Kyllä tuolla kannattaa käydä, jos matka on muutenkin menossa ohi. Alhaalla mistä bussit ylös lähtee on ihan hieno museo ja kiva kahvila. Kahvila löytyy myös ylhäältä. 
Sellaisena erikoisuutena voin kertoa, että kun alhaalla ostat lipun ylös on siinä samalla osattava kertoa, että millä bussilla tulet alas. Eli kuinka kauan aioit aikaa ylhäällä viettää. Näin saksalaisella tarkkuudella osaavat mitoittaa oikein, eikä kukaan jää ylös vuorelle illan päätteeksi. Sanoisin, että kaksi tuntia riittää, ellei nyt sitten ihan ala oikein hieromaan.
Paljon historiaa.



Tämä siis nopeana vinkkinä kohteesta. Alhaalla prätkille on omat p-ruudut ja saavat kyllä siinä olla ihan rauhassa. Mainitsemisen arvoinen on kyllä myös bussilla ylös meno. Tottakai olisi kiva mennä omalla prätkällä, mutta kun huomioi tienlaadu ja turistimäärät on tuo yhteiskuljetus ihan oikea ratkaisu.

Tarkempaa tietoa on saatavilla vaikka mistä, mutta täältä mm. on saatavilla ihan hyvä katsaus. Linkki: Kotkanpesä 

Kiitos kun luet blogiani.

Voi hyvin

Jussi



keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Grossglockner, Itävalta

Itävallan "the place to visit" motoristille. Hochalpenstraße.


Grüß Gott vaan sullekin, mietin mielessäni tajutessani, että jälleen kerran matka ylös huipulle jäisi tekemättä. Samaan aikaan oli niin hauskaa, että naurettiin vedet silmissä. Vettä satoi alhaalla laaksossa ja lunta ylhäällä vuorella, kuinkas muutenkaan.

Itävallasta on aikanaan aika kauan sitten meidän alppi-retket alkaneet. Se on varmaankin juuri siksi jotenkin erityisasemassa ja sinne on palattu monen monta kertaa moottoripyörämatkoillamme. Minä olen siellä myös työmatkoilla ollut, mutta se nyt on sitten ihan eri stooria se. Itävalta on meille ollut se aivan ensimmäinen kosketus alppiteihin ja niihin huikaiseviin maisemiin. Muistan hyvin sen tunteen, kun etelä-Saksa jäi taakse ja alpit alkoivat todella näkymään. Tunne oli ensimmäisellä kerralla huikaiseva ja varmaankin sitä kuuluisaa rakkautta ensi silmäyksellä. Niin ihmeelliseltä nuo vuoret luonnossa näyttivät. Aluksi oli ehkä vähän pelon sekainen kunnioituskin mielenpäällä. Tuonneko prätkällä? Minäkö?

Itävalta tarjoaa motoristille lähes kaiken mahdollisen, mitä voi toivoa. Tämä nyt on vähän kieli poskessa sanottu, mistä minä tiedän mitä muut motoristit toivovat? En tiedäkään, mutta ajatus perustuu lähinnä siihen, miten paljon prätkiä voi kesäaikaan Itävallassa nähdä. No sekin, että mikä on paljon on niin kovin suhteellista. Minä katson asiaa täältä suomalaisen motoristin visiirin takaa ja nuijin päätöksen pöytään, paljon on!

Tiemaksuja ja tulleja. Vignettejä.

Me olemme olleet Itävallassa varmaankin ainakin kymmenellä eri reissulla. Maassa viehättää ehkä kauniin luonnon lisäksi se, että kaikki toimii. Toimii paremmin kuin monessa muussa maassa. Toimii paremmin, kuin Suomessa. Jopa ulkomaalaiselle. Se hämmästytti. 

Voin kertoa lyhyesti. "Ääni muutettu", kerran jouduttiin käyttämään lääkäripalveluita matkalla Itävallassa. Homma meni jotakuin näin. Majatalon isäntä oli pyynnöstäni varannut ajan pikkukaupungin lääkärille seuraavalle aamulle. Kohteessa aamulla: "Hei, onko teillä eu-kelakorttia?" - "Hei, on meillä" -" Hienoa, voisitko mennä antamaan labranäytteen nyt heti" - "Oho, nopeaa, kyllä voin"... noin kuusi minuuttia myöhemmin.. -"Lääkäri on nyt valmis ottamaan vastaan". - "Oho, ok eh.. kiitos" Lääkäristä tultiin ulos noin seitsemän minuuttia myöhemmin. Lääkäri totesi homman. Antoi käteen lääkkeet ja ohjeet ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Lasku meni suoraan Suomeen Kelalle. Ei siis edes apteekkia pitänyt alkaa etsiä. Ei maksanut mitään. Kesti yhteensä n. 18,48 minuuttia.. Siitä mallia, mietippä omalle kohalles. Meillä matka jatkui ja oireet oli poissa. Grüß Gott.

Grossglockner on paikka missä vuorista kiinnostunut ja mutkateistä nauttiva motoristi haluaa käydä. Paikka on varsinainen turistirysä, eikä sitä pidä säikähtää. Niin kauniit vuoret ja ikijää kiinnostavat aika montaa meistä. Se ei varsinaisesti ole myöskään mikään ongelma. Tie perille on hyvä ja harva siellä haluaa vetää "polvi maassa" vaan pää pyörii maisemia ja seuraavaa mutkaa katsellessa. Tällä kohtaa Alppeja vuoret ovat teräviä muodoltaan ja varsinkin aamu- ja iltaauringossa, kun valo nousee tai laskee vuorien rinteitä pitkin ne ovat kauneimmillaan. Minussa asuva harrastelija-valokuvaaja on näistä valoista aivan innoissaan joka ikinen kerta. Useamman kerran olen noussut ylös ennen kukonlaulua valokuvaamaan luontoa ja vuoria juurikin tuon maagisen aamun valon vuoksi. No aamujen valo on joka paikassa hieno, mutta kai tuo ympäristö saa sykettä ylös sitten vielä enemmän. 

Valo.

Tutustu tästä Hochalpenstraße sivustoon. Varoitus kuitenkin, saattaa aiheuttaa sekavia matkakuumeen omaisia tunteita ja kaukokaipuuta sekä rahanmenoa..

Itävalta on sinällään muutenkin mainio paikka ajella moottoripyörää. Jos haluaa edetä nopeasti, löytyy siihen erinomaiset moottoritiet. Kunhan muistaa maksaa vigneten, niin muuten ei juuri tarvitse kuvetta kaivaa. Joitakin tunneleita on, missä peritään erikseen maksua ja mm. Brennerön sola maksaa erikseen. Minusta nämä maksut on helppo ymmärtää, kun paikan päällä katselee sitä minkä ponnistuksen niiden rakentaminen on vaatinut. Ja onhan se ihan oikein ottaa turistiltakin pieni maksu, jos näitä heidän teitä haluaa käyttää. Laitan tähän linkin, mistä aika hyvin pystyy katselemaan eri maksuja pitkin eurooppaa. Maksut Esimerkkinä vaikkapa Itävallan 10 päivän mp-vignette 5,5€ tai Sveitsin 40€, mikä pitää maksaa vaikka ajaisit yhden päivän. Maassa maan tavalla.. 

Osta se vignette.

Jotkuthan tekevät ihan taidetta siitä, miten näitä maksuja voi reittisunnittelulla kiertää. Useinhan parhaat ajopätkät todellakaan eivät ole näillä moottoriteillä, mutta joskus matkaa pitää tehdä hyvällä keskituntinopeudella ja silloin sen muutaman euron maksaa mielellään. Mutkapätkää ja passoteitä löytyy maasta uskomaton määrä. Niistä muista sitten joskus toisten.

Siellä se tie vie Grossglocknerille

Takaisin Grossglocknerille. Luonto määrää, sen saa motoristi huomata aina silloin tällöin. Me olemme huomanneet ja saaneet osamme, uskoisin. Taisi olla kolmas tai neljäs yritys, kunnes me onnistuimme pääsemään ylös vuorelle. Aina muuten oli keliolosuhde muuttunut viime hetkellä huonoksi ja setämies vuoren alla laaksossa laskee puomin alas ja toitottaa vain Schnee Schnee.. Eli lunta tulee eivätkä he päästä motoristeja eteenpäin. 


Minä itte ihan alppipäissäni eräällä reissulla Grossglocknerilla.

Tämä on värikuva. Ikijää.

Alhaalla ei tiedä mikä ylhäällä odottaa. Punainen palaa

Tässä voisi kokemuksesta sanoa, että Itävallan alpit ovat motoristille parhaimmillaan heinäkuun ja lokakuun välillä. Esimerkiksi kesäkuun alku on hyvin usein erittäin epävaikaista aikaa säiden suhteen ja vettä tulee paljon tai tosi paljon. Vuorilla ei juuri ole näkemistä, silloin kun sää on huono. En nyt tiedä onko se niin vaarallista huonossa säässä järki päässä ajettuna, mutta idea on kateissa, kun maisemat eivät näy ja mutkat pitää ottaa erityisellä varovaisuudella. On kokemusta tästäkin. Grossglockenerilla on hyvä mahdollisuus syödä vaikka lounas ravintolassa ja lähettää postikortti kavereille. Turreja varten on krääsää vähintäänkin tarpeeksi ja motoristeille niitä iankaikkisia tarroja. Kiva mesta ja olemme sittemmin käyneet vuorella montakin kertaa, ihan vain vaikka lounaalla ja sitten tultu takaisin alppimajoitukseemme. Siitä tulee helposti muutaman tunnin keikka ja teihin ei kyllä pääse kyllästymään.

Edelleen liputan tämän Iselsbergerhofin  nimeen. Perinteistä. Yksinkertaista. Ystävällistä. Itävaltalaista. Mp:n pesu ja huoltomahdollisuus. Apua jos haluaa. Loistava sijainti alppimotoristille. Alhaalla Lienzissä osaavaa mp-huoltoa ja rengaspalvelua. ym... En ole kaupalllisessa yhteistyössä, mutta tykätään ja meille paikka on kuin kesämökki Itävallan alpeilla. Sano Jussilta terveisiä Seppille, jos menet käymään.

Moottoripyöräily on tunnetta. Itävallan alpeilla tunnetta on ja paljon. Paljon on tässä asiassa hyvä.

Kiitos, että luet blogiani

Voi hyvin.

Jussi

torstai 18. helmikuuta 2021

Montenegrossa moottoripyörällä

 Kotor, Montenegro

Tuntui, että ollaan todella kaukana kotoa. Metsäpalojen savunhaju tuntui nenässä ja Kotorinlahti oli peilityyni.

Oltiin taitettu matkaa jo hyvä tovi, ja määränpääksi asetettu Montenegro alkoi häämöttää. Oli heinäkuu ja noille leveysasteille, jos tuolloin menee on lämmintä siedettävä ja sen kanssa on osattava olla. Sinällään kelit olivat olleet mainiot ja parempaa ei olisikaan voinut motoristi toivoa. Se, että iltapäivän aikana paikalliset vetävät siestan kehiin, on aivan oikein ja perusteltua. Sen oppi hyvin ymmärtämään, kun lämpömittari alkoi näyttämään nelosella alkavia lukemia varjossa. Maassa maan tavalla tai... Sen voi kyllä silti sanoa, että kotimainen musta Rukka ei ole voittajan veto. :-)



Kotor on täynnä historiaa ja aika monipolvista sellaista. Sanotaan, että Kotor on yksi vanhimmista tiedossa olevista kaupungeista. Ensimmäiset tiedot kaupungista ulottovat vuoteen 168eKr. Kuten niin monessa muussakin paikassa ovat roomalaiset antaneet omat vaikutteensa ja myös Ottomaanit ovat paikalla mellastaneet aikanaan. Varmaankin keskeistä on ollut hyvä meriyhteys ja suojaisa lahti. Kaupungissa kulkiessa huomio kiinnittyy kapeisiin katuihin ja erittäin vanhoihin rakennuksiin. Joidenkin tietojen mukaan vanhassa kaupungissa asuu noin viisi tuhatta ihmistä. Alue on osin asuinkäytössä ja osin sitten varustettu normaalilla turisti-terasseilla ja ravintoloilla. Hintataso on ihan kohtuu matala, vaikka paikallisesti vertaillen on hinnat pilvissä. Meno ja meininki on ihan rentoa ja mukavaa ja paikanpäällä saa pari kolme päivää kulumaan ihan mainiosti. Jos joskus mentäisiin uudelleen niin mentäisiin varmaan syyskuussa, voisi päiväajasta saada vähän enemmän irti. Nyt se meni virkistysjuomia juodessa ja varjossa vilvotellessa.



 
Mielenkiintoista ja kivaa nähtävää ovat muinaiset rauniot, jotka ovat Kotorin vanhan kaupungin keskustassa ja aivan käsin kosketeltavia. Kuten arvata saattaa ovat nuo kovia merenkävijöitä ja meri-museo Kotorin vanhassa kaupungissa on kyllä ehdottomasti vierailun arvoinen. Kyrilisten kirjamien osaaminen auttaa tuollakin merkittävästi, minulla niistä ei ole mitään käsitystä. 
Merimuseo sijaitsee keskellä vanhaa kaupunkia. 


Kotorissa ei ole havaittavissa juurikaan mitään merkkejä Jugoslavian Titon ajasta, tai Balkanin sodasta -90 luvun puolivälistä. Väestökin on sujuvasti sekaisin serberjä, montenegrolaisia ja kroaatteja. Rauha vallitsee ja paikka on (oli ennen koronaa) myös turistien suosiossa juurikin historiansa vuoksi. Merenlahdella näkyi kaksin kappalein todella valtavan kokoisia loistoristeilijöitä. Aika kuhina näytti lahdella olevan, kun lemmenlaivan väkeä kuskattiin maihin ja takaisin. Melko kaukaiselta tuntui kommunismin kurimus, kun tuota toimintaa rannalta katselin.
Loistoristeilijöitä näkyi paljon.


Motoristille Montenegro tarjoaa ihan sitä samaa, kuin Serbia ja Kroatia. Vuoriston tiet ovat kunnoltaan hyvin vaihtelevia, mutta ainakaan me emme löytäneet mitään kovin huonoa ajettavaa. Siellä on mukava mutkia päästellä ja liikenteen määrä on vähäistä. 
Meidän reissulla ajeltiin myös metsäpaloalueen läpi ja pakko sanoa, että melko karua on jälki, kun tuli on työnsä luonnossa tehnyt. Maaseutu on paikoin hyvinkin alkeellista eikä mistään tehotuotannosta ole huolta. Karua ja kaunista voisi tiivistää.


Me saavuimme Montenegron rajalle Bosnia ja Hertsegovinasta ja mitään muuta eivät halunneet nähdä passien lisäksi. Kovin sujuvaksi toimintaa ei voi kehua, lienee rajavirkailijalla ollut kevyt kohmelo päällä. Naamasta päätellen. Niinhän meillä kaikilla joskus.

Osapuilleen käymisen arvoinen paikka, missä historia huokuu joka paikassa. Toisaalta perus turistirysä meiningiltä ei paikoin voi välttyä, se nyt vain pitää hyväksyä. Alue, kuten koko maakin on perin pieni. Jos olisimme jatkaneet pienen heiton etelään, olisimme löytäneet itsemme Albanian vastaiselta rajalta. Tällä kertaa oli kuitenkin aika suunnata takaisin pohjoiseen.
Startti pohjoiseen ajoitettiin heräämällä ennen kukonlaulua ja olimme liikkeellä jo viiden jälkeen. Kaikessa hiljaisuudessa kiersimme Kotorinlahden ja tulimme takaisin lautalla. Oli aika maaginen tunnelma, kun koko pieni merenrantakaupunki nukkui ja liikkeellä ei ollut ketään muita. Nämä tällaiset asiat jää mieleen. Ja aiheuttaa kroonista kaukokaipuuta.
Joskus taas päästään.

Kiitos kun luet blogiani.

Voi hyvin.

Jussi

tiistai 9. helmikuuta 2021

Ciao Bella, Italiassa moottoripyörällä

Buongiorno tutti!
Terassin näkymä ja aamupala maistui.

Kysyin illallisen aluksi viinilistaa ja sain vastaukseksi vähän hämmentyneen katseen ja vastauksen: I'm a somelier.
Tästä sentään sai itse valita. Grappa ja espresso. Toimii.


Italian Alpit jaksavat yllättää. Voit olla todella pienessä kylässä ja kun astut ravintolaan, on meininki aivan käsittämättömän hyvätasoista.

Eräällä matkalla olimme ajelleet Italiassa jo parit päivät ja nyt olimme valinneet kohteeksi pienen kylän, Révo nimeltään. Reissun tässä vaiheessa olimme mystisesti alkaneet kiinnostua vähän tasokkaammasta majoituksesta ja ravintolasta. Olimme vetäneet muutamat tuhannet kilometrit aika budjetti-tasolla ja ihan joka majoitus ei ollut ollut sitä kuuminta hottia.
Jotenkin sitä on itselleen helppo perustella lisämukavuuksia ja helpotuksia. Tasoa voi nostaa, vaikka alkuperäisessä suunnitelmassa lukee jotain ihan muuta. Esimerkkejä hyvistä perusteista ovat; lomallahan tässä ollaan ja vaikka; kerran se vain kirpaisee tai vaikka; onhan tätä lomaa nyt odotettu. Eli siis itsensä huijaamisen aakkoset on helppo käyttää ja näin mekin päädyimme jonnekin minne ei alun perin pitänyt. Sanottakoon nyt vielä, että joillekin tämä meidän tason nosto on ihan normaalia toimintaa ja majoitustasoa.
Madonna di Campiglio


Meillä siis oli reissua takana jo aika hyvä pätkä ja ajelimme tässä kohtaa takaisin kotiinpäin Montenegrosta ja Kroatiasta. Hullujen helteiden jälkeen raikas ja puhdas alppi-ilma tuntui aivan erinomaisen miellyttävältä ja mutkiin rakastuneena motoristina olin intoa piukassa. 
Tullessa ylöspäin Trenton kohdalla pysähdyimme kahdesta syystä. Ensinnäkin olin varannut pyörälle huollon Trenton BMW:ltä ja mm. takajarrupalat olisi vaihdettava. Toiseksi vettä tuli alppisolassa sen verran, että muu liikenne pysähtyi ja me kahlasimme GSA:lla kahtakymppiä moottoritien sivussa eteenpäin. Eli olimme uitettuja koiria ja pieni hengähdys olisi paikallaan. Huollon aikana sää onneksi parani ja meille tarjottiin kahvia huoltoliikkeessä. 
Allora. Tutto bene. GSA huollettu.

Lyhyehkön siirtymän jälkeen, huolletulla pyörällä, saavuimme sitten viiniviljelmille ja tiet alkoivat pienentyä ja maisemat paranivat jatkuvasti. Olimme siis aivan pohjois-Italiassa lähellä Itävallan rajaa. Kun kotisuomessa on riittävästi ajanut rantatietä pohjoiseen ja takaisin, osaa kyllä arvostaa näitä Italian maisemia. Mutkaa mutkan perään ja mahtavia korkeuseroja, maisema on kuin siitä kuuluisasta postikortista ja kesän voimakkaat tuoksut tulevat kypärän sisään. Tämä tuntuu hyvältä ja voin vieläkin muistaa nuo tuoksut, kun pitkin viiniviljelmiä risteileviä teitä ajoimme. 
Pohjois-Italia


Saavuimme hotellille, missä yövyimme kaksi yötä. Pyörä saatiin purkamisen jälkeen hotellin alla sijaitsevaan pieneen autotalliin. Tämä oli ihan ok, mutta liuska oli niin jyrkkä, että en usko sellaista pystykallistuskulmaa ennen tavoittaneeni, edes keulimalla..
Hotelli itsessään oli mitä mainioin. Kaunis alppitalo, missä kaikki oli tehty puusta. Huone oli tiptop ja erityisesti ravintola veti vertoja taas mille tahansa huippuravintolalle. Sen huomasi, kun ilta saapui ja olimme jo istuneet pöytäämme. Jostain saapui paikalla pari Ferraria ja muita herraskaisia autoja, kuljettajat harmaine hiuksineen istuivat illallisille puolisoineen.
Menin sitten todellakin kyselemään sitä viinilistaa, kun en sitä mistään löytänyt. Va bene. Pienen jäykistelyn jälkeen pääsimme samalle aaltopituudelle ja herra somelier sitten valitsi erinomaisen valkoviinin ateriamme kylkeen. Ja lopulta erinomaisen illallisen jälkeen menimme pienelle iltakävelylle ja sen jälkeen onnellisina nukkumaan. Hotelli Tästä linkistä

Satunnaisen matkailijan huomioina: se on sinällään melkoisen arvostettava ja haastava ammatti tuo somelierin homma. Kaikki asiakkaat odottavat täydellistä onnistumista juuri heidän kohdallaan. Keskinkertaisuuteen ja tai epäonnistumiseen ei ole varaa. Miten sitä voikaan tuntea viinit niin hyvin. Arvostan ja jatkan omaa rooliani asiakkaana.
Tuo ruskealla alustalla oleva teksti kannattaa Italian alpeilla motoristin noteerata. 


Ajoreitit olivat mukavia ja tarjosivat mitä mainiointa moottoripyöräilyä. Funtsittiin sitäkin, että jos esimerkiksi tuolta hotellista lähtee prätkällä mihin tahansa, on reitti ajamisen kannalta aivan timanttia ja loistavaa tietä. Samaa ei aina voi sanoa kotohärmässä.
Sitä, kun pääsee kurvailemaan esimerkiksi passo Tonalea ja suuntaamaan sieltä päivä kaffeelle Madonna di Campiglioon niin voi tuntea miten prätkä vie ja vie eteenpäin. Siellä olen minä onnellinen motoristi. Olen alppifani ja nautin suunnattomasti alpeilla moottoripyöräilystä. 
Täällä pulssi tasaantuu.


Mutta. Kyllä niissä alpeissa on jotain muutakin mikä minua viehättää ja vetää puoleensa aina vain uudelleen. En kylläkään tiedä, että mikä se on mutta jotenkin sitä on pää selvempi korkealla vuoristossa. Tuntuu, että ajatus kulkee ja olo on rauhallinen ja levollinen. Tiedä sitten mikä mitäkin on, mutta jahka tämä pandemia taas joskus laantuu ja rajat aukeaa, olen jo menossa..

Kiitos kun luet blogiani.

Voi hyvin.

Jussi

lauantai 30. tammikuuta 2021

Ranska vähän erilailla

 Bar-le-Duc, FRA

Linnassa yksin keskellä ei mitään
Linnan pihassa, myrskyn jälkeen. GS selviää kaikesta.

Oli ollut erikoinen ajopäivä. Rakeita satoi niin lujaa, että oli pakko pysähtyä puun alle suojaan. Jalkapallon MM-finaalit lähestyivät.


Eräällä reissulla haluttiin ajella Ranskan maaseudulla ja nähdä muutakin kuin se sinällään viehättävä Pariisi. Pariisissa ollaan käyty ja se on kyllä kiva paikka, mutta ei siitä nyt pitänyt mitään sanoa. Oltiin liikkeellä kohti pohjoista ja tulossa Sveitsistä ja edellinen päivä ja yö oltiin vietetty Chamberryssä jo Ranskan puolella. Kelit olivat meitä suosineet ja moottoripyöräilyä parhaimmillaan pääsimme toteuttamaan.
Linnan herra


Ranskassa moottoriteillä on nykyään tiukka linja nopeuden suhteen ja sakot kohdillaan. Niinpä jonot etenevät siellä tasan sen mitä rajoitus antaa myöten. Ei siis viisi yli eikä edes kaksi yli sallitun, vaan tasan. Minulle houkutus oli liian suuri ja "ostin tontin" vasemmalta kaistalta ja ohitimme pikku hiljaa letkaa. Mitään hyötyä siitä ei tietenkään ole kenellekään. Pysättiin tankkaamaan itseämme ja pyörää ja huomasin, että nyt ollaan vissiin sitten riittävän maaseudulla. Sanaakaan ei lontoota, eikä saksaa ja minä en osaa paikallista lainkaan. No paljon hymyä ja viittelöintiä auttoi ja lopputuloksena saimme tankin täyteen, sapuskaa lautaselle ja onnistuneen maksutapahtuma. Voila.

Lähestyimme määränpäätä. Olimme varanneet majapaikaksi majoituksen linnasta. Linna oli linna kuten luvattu. Pihaan, kun saavuimme, olimme läpimärkiä ja vähän ihmeissämme juuri saadusta raekuurosta ukkosmyrskyn kera. Sen verran tuli rakeita, että käsivarsiin tuli mustelmia. Niitä kuuluisia kananmunan kokoisia, ainakin.. 


Piha oli tyhjä. Paitsi muutama kukko ja pari kanaa alkoivat lähestyä meitä uteliaina. Sitten linnan ovi aukesi. Ulos astui nainen ja hän pajatti ranskaa niin, että riitti. Onneksi kieli nopeasti vaihtui englantiin ja pääsimme vihdoin asiaan.
Pieni yllätys oli myös se, että meidän huone oli ainoa majoitushuone ja siten me ainoat asiakkaat. Fiilis oli ehkä vähän jännä. Vain ranskaa puhuva isäntä oli hankkinut suuren Suomen lipun portaikkoon, olimme heidän ensimmäiset suomalaiset vieraat. 
Juhlavaa oli, ja meidän läpimärät ajokamat kuivumassa..



Linnan historia ulottui pitkälle ja selvisi myös se, että Napoleon on yöpynyt samassa huoneessa, kuin me. Oliko tämä sitten vain markkinointia? Mene ja tiedä. Joka tapauksessa olimme hakeneet erilaista majoitusta ja se nyt kyllä saatiin.
Le Château de Conde en Barrois


Seuraavana aamuna hyvän aamiaisen jälkeen jatkoimme suunnitelmamme toteuttamista. Ajoimme halki valtavien peltojen, ei ketään ei missään. Matka taittui hienosti ja edelleen säät suosivat. Olihan tämä nyt hienoa taas kerran. Siinä sitä mielikuvittelin itseni aikoja taaksepäin vetelemässä pitkin muinaista Frankkien valtakuntaa ja miettimässä, että mitähän se Kaarle Suuri seuraavaksi keksii. 
Ei ruuhkaa maaseudulla

Rauhaa ja mutka


Ranska oli juuri edellisenä päivänä voittanut jalkapallon maailmanmestaruuden.

Poliisi pysäyttää ja viittoo tiensivuun. Paperit, pyörän paperit, ajokortit ja matkan tarkoitus, kaikki piti selvittää sinänsä ystävälliselle poliisipartiolle. Ei ole ilmeisen yleistä, että juhlaillan seuraavana aamuna poliisi kohtaa motoristipariskunnan keskellä ei mitään Suomesta. Hymyilin sisäisesti. Että bonjour vaan sullekin.
Kaikki katsottiin ja nollat alkometriin tietenkin. 


Ranskalaiset ovat ystävällisiä ihmisiä, oman arvonsa tuntevia, mutta ystävällisiä. Uskon, että heille tyypillinen tapa ilmaista itseään koetaan meikäläisittäin usein melttoamisena, koheltamisena ja ylimielisyytenä. Vahvat mielipiteet ja runsas ulosanti voivat tuntua vähän luotaantyöntävältä. Mutta kunhan antaa takaisin samalla mitalla omat ajatuksensa ja hymyilee päälle alkaa homma sujua ja juttu kulkea. 
Ja onhan niillä nyt jukolauta maailman luokan keittiö ja viinit. Se tuli tälläkin matkalla todistettua useampaan otteeseen. 


Moottoripyöräily sopii hienosti Ranskaan. Merialpit ovat juttu erikseen. Keskisen Ranskan maaseutu ei tarjoa mitään ihmeitä, mutta hyvää tietä ja kumpuilevaa peltomaisemaa niin pitkälle kuin silmä siintää. Se on jotenkin hyvin rauhoittavaa. Tuntuu että on läsnä vaikka on ihan keskellä ei mitään. 
Se on hyvä tunne.

Kiitos, että luet blogiani.

Voi hyvin.

Jussi