Passo dello Stelvio

Passo dello Stelvio
Ekaa kertaa Stelviolla 2012
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Motolife. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Motolife. Näytä kaikki tekstit

perjantai 7. toukokuuta 2021

Prätkäreissu Riikaan.

Riika, Latvia -19


Se tunne on aina yhtä hyvä, kun pyörä varhain aamulla käynnistyy ja on tavallaan väistämätöntä, että nyt sinne reissuun sitten vihdoin lähdetään. 


Indian. Tyylikäs. 

Oli varhainen aamu Espoossa. Olin ollut ystävän luona yöpymässä, nyt lähtisimme kohti Länsi-satamaa. Kaveri oli vuokrannut käyttöönsä Victoryn ja sen perässä kun ajelin, oli pakko todeta, että se on kyllä ihan oikea moottoripyörä. Joskus pitäisi ihan ajan kanssa tuollaistakin koeajaa, muistan miettineeni.

Aurinko nousi ja sää oli täyttä timanttia. Satamassa tavattiin osa reissun muista kavereista ja nautiskeltiin aamusta ennen laivaan ajoa.


Prätkät aamuvalossa.

Homman nimihän on se, että kerran vuoteen pyritään ja myös onnistutaan työporukan bensalenkkareiden kanssa kokoontumaan prätkät edellä. Osa on jo eläköitynyt ja osa muualla töissä, mutta ydinporukka on pysynyt koossa enemmän ja vähemmän. Joistakin asioita on hyvä pitää kiinni ja nähdä vähän vaivaa asioiden eteen. Tämä on yksi niistä. Olen aikaisemmassa blogitekstissä kertonut saman ryhmän seikkailusta mm. Yyterissä, tämä on sitä samaa ryhmää. Ryhmän nimi on Securrider.


Riikassa olisi katseltavaa pidemmäksikin aikaa. Vanha kauppakaupunki.

Nyt siis oltiin päätetty ajaa Riikaan viikonlopuksi ja tutustua paikalliseen ravintolakulttuuriin sekä moottorimuseoon. Jurmalakin oli ajolistalla, ainakin päiväseltään. Sehän siis kuulosti aivan suunnitelmalta. Laivamatka oli yhtä tylsä kuin aina ennenkin ja ajo Tallinnasta Riikaan sujui reippaasti. Puolesta välistä matkaa otettiin vielä kerhomme virallinen Pressa mukaan Bemarillaan, niin matka saattoi jatkua perille saakka. Erityismaininta menee Liettuan rajan pinnassa olleelle burger-kojulle. Viinaa en ostanut, mutta hyvän hampurilaisen muistaa aina, kun sellaisen jossain sattuu saamaan.

Kypäräkaljat 



Oman elämänsä "mikakallio". Tehoa riittävästi.


Ensimmäinen ilta meni lähinnä kuulumisten vaihtamiseen ja rauhalliseen istuskeluun. Käytiin syömässä ja painuttiin nukkumaan. Seuraavana päivänä mentäisiin tutustumaan kaupungin laidalla sijaitsevaan automuseoon. Linkki museoon Toki sitä ennen otettiin muutama neuvoa antava hotellin yläkerran terdellä. 

Hotelliksi oltiin valittu motoristihenkinen paikka Two Wheels. Tässä paikassa on ihan aitoa motoristihenkeä, ystävällinen palvelu ja edulliset hinnat. Katso tästä linkistä



Two Wheels ei tarjoa mitään erikoista vaan perustason majoituksen. Huoneissa ei ole ilmastointia eikä niiden äänieristys ole mitenkään erityisen kehuttava. Toisaalta vanha puutalo mikä toimii hotellina on varsin viehättävä ja kaikkine konkeloineen hyvinkin persoonallinen majoitus vaihtoehto perus bisnes hotellien kliinisyyden sijaan. Aamiainen on riittävä muttei mitenkään ylitsepursuava. Kahvit, mehut, puuro ja leivät. Siinäpä se. Toimii hyvin ja tässä pitää muistaa hyvin edullinen hinta.

Seuraavana aamuna aamutoimien jälkeen oli aika lähteä kohti museota. Vähän ehkä edellinen päivä painoi, mutta mieli kirkkaana kohti uutta päivää. Hotellin respa neuvoi oikean taksi sovelluksen ja sitä käyttämällä saimme kyllä muutamalla eurolla varsin edullisen kyydin perille. 


Museo itsessään on erittäin hieno ja tyylikäs. Yllä tuolla on linkkikin. Nyt tätä kirjoittaessa kaikki paikat ovat vielä kiinni pandemian takia, mutta jahka maailman meno palautuu niin tälle museolle voi kyllä antaa suosituksen ehdottomasti. Laitan tähän alle muutamia ruutuja paikan päältä. Kyllä kaikki tykättiin tosi paljon. Mene sinäkin joskus käymään. Jos moottoriaiheinen historia kiinnostaa vähän niin kuin itäblokin tyyliin niin paikka ei jätä kylmäksi. 
















Tankilla. Käytiin lounaalla myös Jurmalassa biitsiä katsomassa.

Seuraava päivä oli paluu päivä kotiin ja oli aika sanoa Riikalle heipat. Pikainenkin visiitti ulkomailla on tekemisen arvoinen. Tallinnasta Riikaan on hyvä ja nopea tie ajaa eikä matkaa tule kuin sen n. 300km. Eli kun aamulautalla lähtee Helsingistä on iltapäivän päätteeksi helposti Riikassa ilman mitään koheltamista. Via Baltica vetää ihan hyvin.

Ja ajamaanhan tännekin oli tultu. 

Tankki täyteen Tallinnassa ja kohti lauttaa ja kotia.


Hieno reissu, tekisin koska vain uudelleen. 

Kiitos, kun luet blogiani

Voi hyvin.

Jussi


sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Kotimaan katsaus - tosi on

Mistä täältä pääsee pois? Kysyi Kummeli tv:ssa aikoinaan..


Laitakari, Luvia

On kai tullut selväksi, että aika huonolta tai ainakin epävarmalta näyttää ulkomaan mp-reissut kesälle -21. Se kyllä vähän ahdistaa, pakko sanoa se ääneen. Me olemme tehneet ulkomaan reissuvarauksia ja suunnitelmia, siitä lähtökohdasta, että kaikki käy hyvin. Moni tutuista motoristeista jaksaa kannustaa, että Suomessa on paljon nähtävää ja, että kyllä kotimaa voittaa muut maat mennen tullen. Naah.. Olen kyllä samaa mieltä siitä, että kotimaassa on paljon nähtävää ja, että rakas Suomi tarjoaa paljon myös motoristille. Kyse ei nyt ole siitä. Taudin nimi tässä kohtaa on matkakuume ja siihen ainoa lääke on mennä kauas, että näkee lähelle. Tähän ei ole rokotusta. Olen riskiryhmää.

Tarkoitus ei ole valittaa turhanpäiväistä. Maailmassa on monia maita missä tilanne on oikeasti todella heikko ja ihmisillä kaikki fokus on selviytymisessä. Siinä rinnalla ei motoristin matkakuume ole ehkä ihan määrämittainen asia aprikoitavaksi. Mutta toisaalta tämä minun oma blogini on nyt sitä motorisimia pullollaan niin kai tätä asiaa voin käsitellä ilman, että pitää kontekstia laajentaa ihan kaikkeen. Pysytään siis prätkäjätkän hiekkalaatikolla ja sillä siisti.

Kausi avattu


Kausi aukesi 28.2, kun kelit täällä Satakunnassa antoivat myöden. Koskaan ennen en ole avannut kautta helmikuussa. Sen jälkeen tietysti luntakin tuli, mutta joka tapauksessa kausi oli avattu. Kyllähän se tuntuu aina talven jälkeen mahtavalta päästä taas oman prätkän selkään ja aistimaan maailmaa kaikilla sensoreilla. Oli sitä taas odotettu. Mitään merkillistä ei luonnollisesti ajamisen taholta ole tähän mennessä juuri ehtinyt tapahtua. Myös mr. 2.0 avasi oman kautensa ja Gilera saa taas käskyä :-)

Muistatko kun itse olit 15v. ja mopo alla?

Eka tuhat kilsaa on tullut tälle kaudelle täyteen ihan ns. lähiajossa. Sen siitä saa, kun antaa itselleen luvan päästellä menemään talven jälkeen. Tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta. Pääsee tekemään sitä mikä on itselle ehkä se tärkein harrastus ja tapa rentoutua.

Satama, Ryssäntorni, Pori

Näin keväällä, kun maasto on vielä talven jälkeen karua ja kukinnot antavat odottaa itseään, on makeaa päästellä menemään metsäautoteillä. Joet melkein tulvivat ja luonto on siirtymässä kaudesta toiseen. On isommallakin matkaenskalla paikka nautiskella luonnon näytelmästä ja jäiden muuntumisesta vedeksi. Tämä kai on sitä parasta paikallista. 




Nautiskellaan me prätkistämme ja luonnosta. Pidetään mieli positiivisena. Motoristit moikkaa aina. Muistetaan pitää kortti taskussa ja itsemme poissa tilastoista. 

Kai voisi Mauno Koiviston ajatuksella painaa eteenpäin. "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin" 

Kiitos, että luet blogiani.

Voi hyvin.

Jussi

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

San Vito di Cadore - Pohjois-Italian helmiä vol. 2.

Italiassa.

Tähän näkymään en minä kyllästy

Vuoren seinään paistuu punainen ilta-aurinko. 

Alhaalta kadulta kuuluu nopeatempoista puheensorinaa ja 2-tahti vespaan kimakka ääni. Olen Italiassa ja olo on taas levollinen.


Taasen kerran matkalla oltiin ja päädyimme lähelle Cortina d´Ampezzoa olevaan kylään. Paikan nimi on San Vito di Cadore ja sieltä on matkaa Cortinaan noin vartin ajo. Tähän pieneen kylään päädyttiin kahdesta syystä. Hotelli minkä löysimme oli hotellin lisäksi konditoria ja heiltä löytyi myös Olympiahistoriaa Cortinan kisoista 1956. Toinen syy oli sijainti. Pieni kylä vuorten syleilyssä ja kuitenkin riittävästi palveluita parin yön viipymiseen.

Gessu parkissa ja me viilentymässä

San Vito di Cadoressa ei sinällään ole mitään merkillistä nähtävää tai muutakaan ihmeellistä. Se on pieni yhteisö Bellunon kunnassa Veneton alueella. Hotelli sen sijaan missä viivyimme oli herran jestas sentään melkoinen paikka. Kurkkaa tästä Hotelli, ja jos joskus mahdollista poiketa, niin sano itsellesi kyllä.

Aamiaisen jälkeen jaksaa pitkälle ennen lounasta.




Motoristi-minä on näissä paikoissa, koska reitit ja tiet. Koska missään muualla en ole päässyt nauttimaan ajamisesta samalla tavalla, kuin esimerkiksi dolomiittisilla Alpeilla. Jos haluat niin voit linkistä Web cam Passo Giaulle kurkata lähialueen maisemat. Varoitus taasen, saattaa aiheuttaa vaarallisen määrän matkakuumetta ja rahanmenoa.

Passo Falzarego, tarjoaa ajettavaa hyväkuntoista tietä ja on helppo. Matkan varrella on mahdollisuuksia lounastaa ylhäällä ja pysähdellä kahville siellä täällä. Erittäin iso suositus. Menee tämäkin hyvin millä tahansa matkapyörällä tai kyykyllä, kuten oikeastaan kaikki ns. nimi passot. Asia muuttuu, kun mennään vanhoille postiteille tai muuten pois päällysteeltä. Silloin on syytä tietää mitä on tekemässä ja valmistautua etukäteen.

Passo Giau sen sijaan jostain syystä vähän vähemmällä liikenteellä oleva mahtava ajettava missä pääsee 2555m korkeuteen saakka. Tämä tuo sitten takaisin Cortinaan, jos nämä passot ajaa myötäpäivään San Vitosta käsin.
Me tykätään pysähdellä katselemaan luontoa. 

Möllöttämisestä ja menemisestä.
Sitä vaan meinaan, että kyllä kannattaa rohkaista mielensä ja mennä. Aina kannattaa mennä. Sen on saanut huomata tässä vuosien varrella, että harvoin jos milloinkaan on tullut jälkikäteen harmiteltua jotain koukkua matkalla. Sitä, kun ainakin meikäläisen usein reissun päällä tulee mietittyä, että kannattaako jonnekin poiketa ja käydä katsomassa joku eri reitti. Kyllä kannattaa. Seikkailu virkistää. 
Joskus homma haukkaa vähän sitä itseään, mutta niistäkin reissuista on jäänyt sitten mukavat muistot. Kerran oltiin Varsovassa ja sielläkin meinattiin jättää menemättä yhteen kuppilaan. No mentiin. Sitä perua on hyvä ystävyys erään puolalaisen herran kanssa edelleen voimissaan. Silloinkin kannatti. 
Näistä nauttii


Toiset viisaat miettii just nyt tätä kirjoittaessani Arkadianmäellä liikkumiskieltoja tai kieltojen estämisiä. Niitä ja näitä. Tuntuu, ettei iso kuva ole oikein kenelläkään räpylässä. Vain aidolla yhteistyöllä tämä maa on ennenkin mennyt karikoista läpi, niin kai meidän nytkin pitäisi. Ensi kesän reissuja on vähän suunniteltu ja se suunnittelukin on tuonut hyvää tuuletusta päähän. 
Suunnittele sinäkin, joskus vielä päästään. 
Pakko.

Voi hyvin.

Kiitos kun luet blogiani.

Jussi

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Kotkanpesä - pesärauhaa rikkomatta

Perille vie mitä kaunein mutkatie, sitä tosin pääsee kokemaan vain bussin kyydissä. Kauneus matkalla hymyilyttää, perillä kyllä hiljentyy.
Huvila ja Huussi a´la Hullu-Aatu 

Eräällä euroopan matkalla päätettiin haluta nähdä Das Kehlsteinhaus, eli kotkanpesä. Sitä kai voisi myös kutsua hullu-Aatun kesämökiksi. Tiedä sitten, että mistä ihmeestä on saanut ajatus alkunsa juurikin tuonne mökin rakentamisesta, mutta pisteet on annettava sijainnille. Etuovi.com:ssa tämä ei olisi lähellä palveluita, eikä julkisia eikä muita. Luonto on lähellä.

1937 valmistunut Kotkanpesä on Martin Bromannin pikku ylläripylläri-lahja Hitlerille hänen 50v syntymäpäivänään. Paikka sijaitsee aivan Saksan eteläosassa niin lähellä Itävallan rajaa, että sieltä hyvin rajan yli näkee.  Tarina kertoo, että Hitler ei tuolla kovin paljonkaan aikaa viettänyt ja itse asiassa kärsi korkean paikan kammosta, joten vähän meni ohi lahja..

Oltiin tätä visiittiä ajateltu monta kertaa, että pitäiskö käydä vai jätetäänkö käymättä. Sitten uteliaisuus voitti ja laitettiin paikka osumaan reitille. Kannatti. Tuli silti osittain vähän oudot fiilikset.

Työvoimapulaa ei ollut. Työturvallisuus ei liene ollut keihään kärkenä.

Olimme seikkailleet pitkin poikin eurooppaa ja alppeja jälleen kerran ja sitten tuli tämä päätös. Nyt sinne Kehlsteinhaus:lle mennään käymään ja katsotaan se paikka pois kuleksimasta. Olin katsellut säätiedotuksia melko tarkkaan etukäteen tätä ajatellen. Kuten muuallakin korkealla vuoristossa, ei hommasta oikein saa mitään irti, jos sää äityy kovin huonoksi ja näkyvyys on luokkaa peruna. No nyt näytti hyvältä, sinne siis. Matkasimme paikan päälle Itävallasta. Kun maisemat ja tiet ovat jatkuvasti aivan huippua, ei sieltä malttaisi millään lähteä pois. Tosin takaisin pohjoiseenpäin on mukavampi ajella, kun ottaa myös paluumatkalle nähtäviä kohteita. Sillä lailla ainakin me olemme välttyneet siltä "tämä oli tässä" kokemukselta ennen Ruotsin- tai Tallinnan lauttaa.

Kotkanpesä kartalla. Kehlsteinhaus, 83471 Berchtesgaden, Saksa



Kun kohdetta ympäröi muutaman sadan kilometrin säteellä kaikki "herkut" mitä motoristi voi toivoa, on välillä vaikea perustella, että miksi täältä nyt pitää mennä jonnekin muualle. 

Tuosta tunnelin perälle ja hissillä loput ylös.



Maisemat ylhäällä ovat kovin kauniit. Tuntuu oudolta, että yksi lähihistorian hirviöistä on täällä katsellut samoja maisemia ja varmaankin nauttinut niistä myös. En tiedä mitä itse hullu-Aatu on miettinyt, mutta varmaankin on voimansa tunnossa ollut tuolloin 1937 vielä. Onneksi sekin sekoilu sai sentään loppunsa. Liian myöhään, mutta silti. Itselleni ei tullut fiilistä lähteä valtaamaan muuta eurooppaa vaikka kauas näkymää riitti.

Kyllä tuolla kannattaa käydä, jos matka on muutenkin menossa ohi. Alhaalla mistä bussit ylös lähtee on ihan hieno museo ja kiva kahvila. Kahvila löytyy myös ylhäältä. 
Sellaisena erikoisuutena voin kertoa, että kun alhaalla ostat lipun ylös on siinä samalla osattava kertoa, että millä bussilla tulet alas. Eli kuinka kauan aioit aikaa ylhäällä viettää. Näin saksalaisella tarkkuudella osaavat mitoittaa oikein, eikä kukaan jää ylös vuorelle illan päätteeksi. Sanoisin, että kaksi tuntia riittää, ellei nyt sitten ihan ala oikein hieromaan.
Paljon historiaa.



Tämä siis nopeana vinkkinä kohteesta. Alhaalla prätkille on omat p-ruudut ja saavat kyllä siinä olla ihan rauhassa. Mainitsemisen arvoinen on kyllä myös bussilla ylös meno. Tottakai olisi kiva mennä omalla prätkällä, mutta kun huomioi tienlaadu ja turistimäärät on tuo yhteiskuljetus ihan oikea ratkaisu.

Tarkempaa tietoa on saatavilla vaikka mistä, mutta täältä mm. on saatavilla ihan hyvä katsaus. Linkki: Kotkanpesä 

Kiitos kun luet blogiani.

Voi hyvin

Jussi



torstai 18. helmikuuta 2021

Montenegrossa moottoripyörällä

 Kotor, Montenegro

Tuntui, että ollaan todella kaukana kotoa. Metsäpalojen savunhaju tuntui nenässä ja Kotorinlahti oli peilityyni.

Oltiin taitettu matkaa jo hyvä tovi, ja määränpääksi asetettu Montenegro alkoi häämöttää. Oli heinäkuu ja noille leveysasteille, jos tuolloin menee on lämmintä siedettävä ja sen kanssa on osattava olla. Sinällään kelit olivat olleet mainiot ja parempaa ei olisikaan voinut motoristi toivoa. Se, että iltapäivän aikana paikalliset vetävät siestan kehiin, on aivan oikein ja perusteltua. Sen oppi hyvin ymmärtämään, kun lämpömittari alkoi näyttämään nelosella alkavia lukemia varjossa. Maassa maan tavalla tai... Sen voi kyllä silti sanoa, että kotimainen musta Rukka ei ole voittajan veto. :-)



Kotor on täynnä historiaa ja aika monipolvista sellaista. Sanotaan, että Kotor on yksi vanhimmista tiedossa olevista kaupungeista. Ensimmäiset tiedot kaupungista ulottovat vuoteen 168eKr. Kuten niin monessa muussakin paikassa ovat roomalaiset antaneet omat vaikutteensa ja myös Ottomaanit ovat paikalla mellastaneet aikanaan. Varmaankin keskeistä on ollut hyvä meriyhteys ja suojaisa lahti. Kaupungissa kulkiessa huomio kiinnittyy kapeisiin katuihin ja erittäin vanhoihin rakennuksiin. Joidenkin tietojen mukaan vanhassa kaupungissa asuu noin viisi tuhatta ihmistä. Alue on osin asuinkäytössä ja osin sitten varustettu normaalilla turisti-terasseilla ja ravintoloilla. Hintataso on ihan kohtuu matala, vaikka paikallisesti vertaillen on hinnat pilvissä. Meno ja meininki on ihan rentoa ja mukavaa ja paikanpäällä saa pari kolme päivää kulumaan ihan mainiosti. Jos joskus mentäisiin uudelleen niin mentäisiin varmaan syyskuussa, voisi päiväajasta saada vähän enemmän irti. Nyt se meni virkistysjuomia juodessa ja varjossa vilvotellessa.



 
Mielenkiintoista ja kivaa nähtävää ovat muinaiset rauniot, jotka ovat Kotorin vanhan kaupungin keskustassa ja aivan käsin kosketeltavia. Kuten arvata saattaa ovat nuo kovia merenkävijöitä ja meri-museo Kotorin vanhassa kaupungissa on kyllä ehdottomasti vierailun arvoinen. Kyrilisten kirjamien osaaminen auttaa tuollakin merkittävästi, minulla niistä ei ole mitään käsitystä. 
Merimuseo sijaitsee keskellä vanhaa kaupunkia. 


Kotorissa ei ole havaittavissa juurikaan mitään merkkejä Jugoslavian Titon ajasta, tai Balkanin sodasta -90 luvun puolivälistä. Väestökin on sujuvasti sekaisin serberjä, montenegrolaisia ja kroaatteja. Rauha vallitsee ja paikka on (oli ennen koronaa) myös turistien suosiossa juurikin historiansa vuoksi. Merenlahdella näkyi kaksin kappalein todella valtavan kokoisia loistoristeilijöitä. Aika kuhina näytti lahdella olevan, kun lemmenlaivan väkeä kuskattiin maihin ja takaisin. Melko kaukaiselta tuntui kommunismin kurimus, kun tuota toimintaa rannalta katselin.
Loistoristeilijöitä näkyi paljon.


Motoristille Montenegro tarjoaa ihan sitä samaa, kuin Serbia ja Kroatia. Vuoriston tiet ovat kunnoltaan hyvin vaihtelevia, mutta ainakaan me emme löytäneet mitään kovin huonoa ajettavaa. Siellä on mukava mutkia päästellä ja liikenteen määrä on vähäistä. 
Meidän reissulla ajeltiin myös metsäpaloalueen läpi ja pakko sanoa, että melko karua on jälki, kun tuli on työnsä luonnossa tehnyt. Maaseutu on paikoin hyvinkin alkeellista eikä mistään tehotuotannosta ole huolta. Karua ja kaunista voisi tiivistää.


Me saavuimme Montenegron rajalle Bosnia ja Hertsegovinasta ja mitään muuta eivät halunneet nähdä passien lisäksi. Kovin sujuvaksi toimintaa ei voi kehua, lienee rajavirkailijalla ollut kevyt kohmelo päällä. Naamasta päätellen. Niinhän meillä kaikilla joskus.

Osapuilleen käymisen arvoinen paikka, missä historia huokuu joka paikassa. Toisaalta perus turistirysä meiningiltä ei paikoin voi välttyä, se nyt vain pitää hyväksyä. Alue, kuten koko maakin on perin pieni. Jos olisimme jatkaneet pienen heiton etelään, olisimme löytäneet itsemme Albanian vastaiselta rajalta. Tällä kertaa oli kuitenkin aika suunnata takaisin pohjoiseen.
Startti pohjoiseen ajoitettiin heräämällä ennen kukonlaulua ja olimme liikkeellä jo viiden jälkeen. Kaikessa hiljaisuudessa kiersimme Kotorinlahden ja tulimme takaisin lautalla. Oli aika maaginen tunnelma, kun koko pieni merenrantakaupunki nukkui ja liikkeellä ei ollut ketään muita. Nämä tällaiset asiat jää mieleen. Ja aiheuttaa kroonista kaukokaipuuta.
Joskus taas päästään.

Kiitos kun luet blogiani.

Voi hyvin.

Jussi